Säälistä ikävään
Romaanianalyysi
J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye, 1951). Suom. Pentti Saarikoski 1961. Tammi 1990, 18. painos.
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa on amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Romaani kertoo 16-vuotiaasta pojasta, Holden Caulfieldistä. Hän on kirjan päähenkilö ja minäkertoja, joka harhailee New Yorkissa muutaman päivän ajan. Hänet on erotettu kalliista sisäoppilaitoksesta, eikä hän uskalla mennä heti kotiin. Juonen aikana selviää, että Holden kertoo tarinaansa sairaalasta, johon on joutunut kuvaamiensa tapahtumien jälkeen.
Holden on tiili, joka ei sovi mihinkään muuriin. Hänet on erotettu monesta koulusta, ja lukuisin sanankääntein hän kuvaa kaikkia muita ihmisiä typeriksi – tai ainakin säälii heitä. Sääli on sana, joka toistuu kirjassa lukuisia kertoja. Hyvin nopeasti juonen edetessä käy selväksi, että Holdenin mieli ailahtelee pahasti. Kivat ihmiset hän mainitsee yleensä jo seuraavalla hengenvedolla idiooteiksi. Uhkaavan taksikuskin hän kutsuu kanssaan drinkille baariin. Moitittuaan lukuisia ihmisiä, asioita ja ilmiöitä joutuu Holden lopulta kohtaamaan sisarensa vaatimuksen: hänen pitää mainita edes yksi asia, josta pitää. Hänelle tulee mieleen vain muuan poika, joka kuoli paetessaan kiusaajiaan. Hän ei oikeastaan edes tuntenut poikaa.
Holden kertoo tarinaansa jutustellen. Omassa viitekehyksessään, siis ailahtelevuudessaan, hän vaikuttaa miltei johdonmukaiselta henkilöltä. Hän näkee ihmisissä hyvää ja välittää lapsista – niin paljon, että haluaisi väkivaltaisesti tappaa ihmisen, joka on kirjoittanut alakoulun seinään kirosanan. Heti perään hän kertoo, että koulun kanslisti on "kimma joka oli siinä sata vuotta vanha”. Ja hänen mielestään ystävällinen.
Edellä on kuvattu kirjan arvo. Holdenin käytös on jotakin, mitä paheksutaan. Hän on impulsiivinen ja epäjohdonmukainen, reagoi aggressiivisesti monessa tilanteessa. Kirjan muut henkilöt näkevät hänen käytöksensä varmasti pelottavana ja päättömänä. Hänen puhetyylinsä on karkeaa, ja hän vastustaa ympäristönsä vaatimuksia. Lukija kuitenkin pääsee Holdenin pään sisään. Häneen on helppo suhtautua myötätuntoisesti. Eihän Holden aina oikein edes tiedä, mitä tekee. Ja myöntää sen hellyttävästi.
Kertomuksessa toistuu lukuisia asioita. Iän kysyminen on erityisen toistuva tilannemotiivi. On selvää, että teos haluaa ottaa kantaa ikäasioihin: etenkin siihen, kuka on liian nuori mihinkin. Holden liikkuu aikuisten maailmassa ja vakuuttelee lukijalle kypsyyttään. Muut henkilöt kuitenkin tämän tästä ihmettelevät, minkä ikäinen hän on. Holden nimittää useita henkilöitä lapsellisiksi. Hänen mielestään on koomisen näköistä, että eräässä baarissa hänen ympärillään on koululaisia, jotka juovat juomiaan varovasti – ja kuten pian ilmenee, viisaammin kuin hän. Sitten hän ohimennen mainitsee, että nämä ovat hänen ikäisiään tai häntä vanhempia. Myös prostituoidun hän mainitsee ensin nuoreksi ja arvioi sitten itsensä ikäiseksi. On selvää, että jokin Holdenin käsityksessä itsestään ja iästään on pielessä. Holden onkin epäluotettava kertoja.
Kirja vie ikäasiat koomisiin äärimmäisyyksin. Holden nimittelee muita epäkypsiksi ja kokee olevansa ylipäätään monen ihmisen yläpuolella. Lukijana taas toivoo, että joku rakastava aikuinen saisi hänestä otteen. Aivan kertomuksen loppupuolella hän on karkaamassa yksin, rahatta ja ilman matkalaukkuja ”länteen” elääkseen jotakin utopistista elämää kuin seitsemän veljestä Impivaarassa. Kun pikkusisko Phoebe haluaa matkalaukkuineen mukaan, Holden tulee viimein järkiinsä ja muuttaa mielensä. Syy tähän jää lukijan tulkittavaksi. Tilanne, jossa Holden kehottaa pikkusiskoaan huolehtimaan arjen velvollisuuksista ja menemään kouluun, vaikuttaa tietenkin huvittavalta. Kuka sanoisi näin hänelle?
Kirja pyrkii osoittamaan, että teini-ikäinen ei ole aikuinen, vaikka sellaiseksi itsensä kokee. Useimmat Holdenin ikätoverit asettuvat lesteihinsä, Holden pyristelee sellaisesta pois. Onneksi hän ei lähde toteuttamaan fantasiaansa länteen paosta yksin. Opettaja Antolini kertoo hänelle koulun olevan paikka, jossa voi löytää haasteiden myötä rajansa. Kolme päivää New Yorkissa on Holdenille testi, joka onneksi osoittaa hänelle omat rajansa.
Opettaja Antolini puhuu Holdenille myös toisesta tärkeästä asiasta: ihmisen tulee pyrkiä nöyryyteen ja yhteistyöhön muiden kanssa. Kertomuksen alkupuolella Holden määrittelee muiden ihmisten kypsyyttä ehtimiseen. Lopussa kypsyyden määrittelyyn osallistuvat muutkin. Ensin ystävä Luce baarissa. Tämä kertoo Holdenin olevan epäkypsä. Sitten opettaja Antolini, jonka mielestä kypsä ihminen on nöyrä ja pyrkii vastavuoroiseen suhteeseen muiden kanssa. Holden arvostaa nöyryyttä. Tästä syystä hän pitää Antolinistakin. Tämä ei ole pelottava auktoriteetti, vaan tätä saa petkuttaa. Holden ei kuitenkaan itse käyttäydy nöyrästi.
Koko tarinan ajan Holden etsii yhteyttä toisiin ihmisiin mutta on narsistinen. Kostofantasiassaan hän kuvittelee karkaavansa länteen, jossa teeskentelisi kuuromykkää. Jos joku sukulainen tulisi hänen luokseen, tämän olisi käyttäydyttävä, kuten hän haluaa. Oikeasti Holden kaipaa puhetta ja seuraa. Lopussa hän löytää yhteyden siskoonsa ja kokee tämän kanssa leikkimisen mielekkääksi. Jokseenkin viimeisinä sanoinaan lopussa Holden kertoo ikävöivänsä tarinansa ihmisiä. Niitä, joita moitti jatkuvasti. Ylemmyydentuntoinen sääli on vaihtunut ikävään.
Kommentit
Lähetä kommentti