Jokaisen diktaattorikandidaatin käsikirja
Romaanianalyysi
William Golding: Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1954). Suom. Juhana Perkki. Otava 1977, yhdeksäs painos.
Kuvitellaan kyvykäs ja itsekeskeinen ihminen, joka on loukkaantunut syvästi. Hänellä on jo pieni joukko johdettavanaan, mutta hän haluaa kuitenkin lisää valtaa. Mitä hän tekee? Ainakin hänen kannattaa aseistaa itsensä ja joukkonsa, keskittyä tappamistaitoihin. Lisäksi hänen kannattaa keksiä lupaus, joka vetoaa kansaan. Kun hän pääsee lopulta valtaan, onkin paikallaan kehittää poliisivaltio ja rajoittaa sananvapautta. Tähän päälle vielä yhteisen vihollisen keksiminen ja pieni voittoisa sota. Mikä voisi mennä pieleen?
William Goldingin romaani Kärpästen herra (1954) on paitsi jokaisen diktaattorin käsikirja myös oiva kuvaus pahan olemuksesta. Niin oiva, että sitä pidetään klassikkona. Edellä kuvatun diktaattorin kehityskaaren toteuttaa kirjassa pahis nimeltä Jack. Tuntuu ikävältä kutsua häntä pahikseksi, onhan hän kertomuksessa vain hieman yli kymmenen vuotta vanha poika, kuten suuri osa muistakin henkilöhahmoista.
Kärpästen herrassa poikajoukko on joutunut aikuisten sodan uhriksi: heidän lentokoneensa putoaa, ja heidän pitää opetella elämään keskenään autiolla paratiisisaarella. Kerronta keskittyy etenkin kahteen isoon poikaan, johtajaksi valittavaan Ralphiin ja edellä kuvattuun pahis-Jackiin. Hänen pahuuttaan alleviivataan sillä, että hänellä on punainen tukka (ks. Ayres 2021). Keskeinen henkilöhahmo on myös Ralphin kakkosmies Possu, jonka realistisen jankkaava puhetapa ärsyttää etenkin Jackia. Hänen kaltaisestaan järjen äänestä kannattaa diktaattorikandidaatin hankkiutua ensimmäisenä eroon.
Tuntemattomasta sotilaasta tuli klassikko, koska se kuvasi ensi kertaa – ja samalla toki erinomaisesti – sotaa eri tavalla kuin sitä aiemmat suomalaiset sotakirjat. Kärpästen herra taas uudisti robinsonadiksi kutsuttua lajityyppiä, jossa haaksirikkoutunut ihminen toimii neuvokkaasti ja esikuvallisesti (Tieteen termipankki s.v. robinsonadi). Tämä kirjallisuuden lajityyppi oli 1950-luvun lukijoille tuttu, ja tuttu se on myös kirjan henkilöhahmoille – mainitsevatpa he muutaman kerran romaanin Korallisaari vuodelta 1857. Ei ole sattumaa, että Kärpästen herran päähenkilöt ovat samannimisiä kuin Korallisaaren. Nykylukijalle romaanin asettuminen tietyn kirjallisen genren jatkoksi ei ole välttämättä yhtä ilmeistä.
Miten Kärpästen herra sitten eroaa aiemmista lajinsa romaaneista? Korallisaaressa kristityt englantilaiset pojat toimivat hyveellisesti, ja pahuutta edustavat villit alkuasukkaat (ks. McCulloch 2000). Kärpästen herrassa pikkupojat taas alkavat käyttäytyä itse paholaismaisesti. Raamatun paratiisissa paholainen houkutteli ihmisen syntiin käärmeen muodossa, Kärpästen herrassa ihmislapset kuvittelevat käärmeen kaltaisen pedon – jota metsästäessään muuttuvat itse pedoiksi. Jopa tarinan hyvis, Ralph, päätyy osallistumaan tappoon yhdessä muiden kanssa.
Kertoja esittelee Jackin kertomuksen alkupuolella. Hän tulee muiden poikien seuraan oman joukko-osastonsa, kuoron, sotilasmaisena johtajana. Ensimmäisessä saaren kokouksessa johtajaksi valitaan kuitenkin Ralph, joka kutsui kaikki kokoon. Tästä Jackin ylpeys saa kolauksen, ja hän alkaa kantaa kaunaa. Lohdutukseksi Jack saa olla oman ryhmänsä johtaja. He haluavat olla metsästäjiä.
Pian Jack keskittyy enää metsästämiseen eikä muun sivilisaation pariin pyrkimiseen. Hän ei välitä tehtävistä, jotka ovat Ralphille tärkeimpiä, nimittäin majojen rakentamisesta ja merkkitulen ylläpitämisestä. Jack pääsee veren makuun ja alkaa muuttua vähitellen diktaattoriksi. Ensin hän havaitsee, että vastuuta ja moraalin paineita pystyy välttelemään paremmin naamion takaa. Kun hän viimein on tehnyt vallankumouksen, hän esiintyy jo alastomana. Jackin muutosta kuvataan muutoksena villiksi alkuasukkaaksi. Tässä Kärpästen herra toistaa imperialismin narratiivia (Hawlin 1995).
Teoksessa otetaan kantaa valtiomuotoihin. Jackin ajamassa valtiossa ei keskustella, pohdita tai arvosteta tietoa. Hän haluaa verta ja juhlia. Heikot saavat hänen puolestaan kuolla. Voima on tärkeintä. Jos peto on, se tapetaan. Ralph taas tarjoaa demokraattista mallia, vastuunkantoa ja visiota tulevaisuudesta. Asiat hoidetaan huolella ja keskustellen, ajasta tinkimättä. Arvaahan sen, kumpi vetoaa nuoriin poikiin. Vaikka demokratia näyttäytyy aikuiselle lukijalle parempana vaihtoehtona, ei sitäkään pelkästään ihannoida: yksi syy, miksi Ralph pääsee johtajaksi, on hänen miellyttävä ulkonäkönsä. Toki hän myös tarjoaa pojille turvallisuuden tunnetta.
Tarinan loppupuolella, kun helvetti alkaa jo olla irti, Ralph kysyy epätoivoisena, miksi kaikki menee pieleen. Possu syyttää Jackia. Kysymykseen antaa vastauksen myös sian pää, jonka metsästäjät ovat asettaneet keihään kärkeen. Kirjalle nimen antavaa ilmestystä kertoja kutsuu Kärpästen herraksi. Tässä on intertekstuaalinen viittaus Raamattuun, jossa yksi paholaisen nimistä on Belsebuul. Nimen on otaksuttu merkinneen alun perin “Kärpästen herraa” (Lurker 1987: 31). Tämä sian pää kertoo Simonille näyssä, että hän on syy, miksi kaikki menee pieleen. Kärpästen herra on poikien pahuuden symboli. Ja paholainen itse taitaa olla Jack, jolle löytyy vastine Raamatusta: ylpeä ja kateellinen enkeli, joka tavoitteli valtaa mutta karkotettiin taivaasta. Nimittäin paholainen (ks. Heinimäki 2017).
Kärpästen herra käsittelee Raamatun tavoin syyllisyyden ongelmaa sekä pelastumista. Kertoja kuvaa Jackin miettivän teologista ongelmaa, kun tämä pohtii, miten vapautua syyllisyydestä, joka painaa toverinsa tappaneita poikia. Ratkaisuksi muodostuu itsepetos. Raamatun vastaus syyllisyyteen on Kristus. Ei liene sattumaa, että kristusmainen hahmo lopulta pelastaa pojat.
Kun Jackin diktaattoriprosessi on päässyt kehityskaarensa huipulle, hän päättää tappaa Ralphin. Tämä on hänen johtajuutensa kannalta sikäli virhearvio, että hän menettäisi samalla hyvän viholliskuvan, jota myydä joukoilleen. Ralph on kuitenkin sen verran sitkeää sorttia metsästettävänä, että Jackin joukot pistävät metsänsä tuleen, jotta hänet tavoitettaisiin. Vihollisen kukistaminen on jopa omaa hyvinvointia tärkeämpää. Tarina päättyy siihen, kun Ralph kohtaa paetessaan valkoisiin pukeutuneen upseerin. Hän ja metsästäjät alkavat kaikki lopulta itkeä. Pelastus tulee kuin valkokaapuinen Kristus toisesta todellisuudesta ja lopettaa julmuuden.
Mikä on teoksen sanoma? Ihmisillä menee hyvin niin kauan, kuin he pysyvät yhdessä. Jakautuneessa maailmassa pelastusta ei ole. Tarinassa saapuu hetkellinen pelastaja, laivaston upseeri. Mutta mihin tämä ihminen vie pojat? Sivistyneeseen maailmaan, jossa on käynnissä sota. Onko kyseessä edes pelastuminen?
Kommentit
Lähetä kommentti